Prahanrottakoirien syyspäivän metsäretki 9.9.2018
Aamulla sää oli kirkas, mutta syksyn tuntumaa oli selkeästi. Nurmikko oli yön jälkeen kasteessa, se tuntui iljettävältä pienen prahanrottakoiran jaloissa. Innokkaat ja säänkestävät retkeläiset olivat aamutuimaan kaivautuneet lämpimistä pedeistään/sängyistään ja kerääntyneet Ammejärvelle johtavan polun päähän pysäköintipaikalle. Innostus näkyi prahanrottakoirissa; karvakaverit piti haistella läpi kymmeneen kertaan ja hihnassa käyttäytymisen opit olivat unholassa. Matka kohti Ammejärven laavua alkoi hieman kymmenen jälkeen aamulla, kun varmisteltiin, että kaikki halukkaat olivat löytäneet perille. Matkaan lähti 15 ihmistä ja 14 prahanrottakoiraa.
Maasto oli melkoisen hankalaa ihmisten kuljettavaksi. Oli liukasta juurakkoa, kivisiä koloja ja jatkuvasti ylä- tai alamäkeä. Koko ajan piti katsoa eteensä, ettei vain liukastu. Lisäksi maastossa kävelyä vaikeutti se, että pikkuruinen Hertta oli mukana ja koonsa puolessa vaarassa jäädä tallotuksi. Kira oli onnensa kukkuloilla, kun kerrankin oli joku häntä pienempi leikkikaveriksi! Maasto ei ollut parahanrottakoirille ongelma, päinvastoin! Niiden mielestä oli todella hauskaa, kun tälläinen luonnon temppurata oli vastassa. Kun ihmiset olivat edenneet kymmenen metriä, olivat koirat siinä ajassa kerenneet juoksemaan ainakin kolminkertaisen matkan! Jopa pentukoirat selättivät maaston mennen tullen. Dana ja Nala johtivat joukkoja menemällä reilusti seurueen edessä, mutta Dana palasi aina välillä katsomaan, että muut perheen jäsenet ovat tallessa. Nemo seurasi tyttölaumaa kaikkialle, eikä ehtinyt kuuntelemaan mitään käskyjä omistajalta. Cocosta näkyi vain vilahduksia, kun Coco pyrähteli omistajien luona ja taas hieman edempänä tutkailemassa reittiä.
Kaikki selvisivät hankalasta maastosta huolimatta turvallisesti laavulle, jossa olikin kuhina käynnissä. Kävelimme laavun ohi metsään odottelemaan vapaata paikkaa. Nana yritti kaikkensa näyttää ihmisille, mitä kaikkia käpyjä metsässä on ja hienovaraisesti pyysi niitä heittämään. Hetken odottelun jälkeen meille vapautui nuotiopaikka ja nuotioon viritettiin tuli. Paikallaan ollessa tuli Millille jo hieman liian vilponen, mutta onneksi Millille saatiin lainapaita. Nuotion lähistöllä prahanrottakoirien mielestä oli hauskaa tutkailla maastoa ja leikkiä jahtaamalla muita. Dana yritti leikkiä pienen Hertan kanssa, mutta Nemo tuli väliin ja halusi Danan täyden huomion. Loppuajan reissusta Nemon löysikin Danan vanavedestä. Kaikista ohikulkevista ihmisistä piti tietysti varoittaa ihmislaumaa haukkumalla, mutta namipurkin ansiosta haukkuminen oli hallittavissa. Kippari ja Kira tutustuivat pikkulapsiin toiselta nuotiopaikalta, vaikka Kiraa hieman arveluttikin nuo pienikokoiset ihmisolennot. Nenälle tuli käyttöä, kun namit piti etsiä juurakoiden ja puskien lomasta. Varsinkin Mini, Muru, Milli, Esme ja Nala olivat haukkoina paikalla, kun namipurkkia käsiteltiin. Hertta ei kerennyt muiden kanssa osingoille, mutta sai maistaa herkkuja kädestä annettuna.
Makkaranpaisto oli kova paikka. Haju tunkeutui väkisinkin pienen prahanrottakoiran nenään, mutta ahneet ihmiset söivät itse herkulliselta tuoksuvat pötkylät. Mini poltti suunsa, kun yritti varastaa pienen palan juuri nuotiolta otettua makkaraa. Makkaroita ja nakkeja paistettiin useampi paketti, eikä mitään herunut! Tosin ylijäämä makkara taisi päätyä Nanan ja Lakun mahaa lämmittämään. Vaahtokarkit olivat oiva jälkiruoka, ja niitä paahdettiin nuotion viimeisillä hehkuilla. Tästäkin herkusta jäivät koirat paitsi. Nemon mielestä odottaminen oli todella tylsää ja ilmaisi mieltään hyvin äänekkäästi. Esme, Nala ja Karma kietoutuivat hihnoillaan solmuun, kun joka puolelle olisi pitänyt päästä tutkimaan ja kerjäämään makkaraa. Coco sai olla vapaana nuotiopaikalla, sillä Coco hienona neitinä tuntee hyvät käytöstavat. Makkaranpaiston aikana taivaalta putosi muutama pisara vettä, mutta tämä luonnonilmiö loppui hyvin lyhyeen.
Laavupaikalle alkoi kerääntyä paljon muita retkeilijöitä, joten oli aika luovuttaa nuotipaikka seuraaville. Matkasimme polulla hieman takasinpäin, kunnes eräälle puheenjohtajalle tuli mieleen, että retkeilijöistähän voisi ottaa jotain kuvallisia todisteita. Keräännyimme Kortejärven reunalle ja keräsimme koirat syliin. Leveillä hymyillä ja namipurkkia kolistelemalla saatiin hyvä kuva! Loppumatka meni sujuvasti tuttua reittiä taivaltaen ja pian metsä alkoi harveta ja tien äänet kuulua. Metsäretki oli erittäin onnistunut ja sää suosi retkelijöitä. Yhdistyksen ja tietysti omasta puolesta haluan kiittää kaikkia osallistuneita, teitte retkestä ainutlaatuisen! Nähtäväksi jää, tuleeko prahanrottakoirien keskuudessa vielä jotain tapahtumia tälle vuodelle!
Paula Lohiniva, puheenjohtaja